Tulevaisuus täynnä uusia haasteita

Odotan innolla ja jännityksellä tulevaa. En aio tehdä uudenvuoden lupauksia, sillä tulevaisuus on täynnä uusia asioita, joista selviäminen on varmasti haastavaa ilman lisävaatimuksiakin. Olo on juuri nyt epätodellinen. On vaikea käsittää suuria uutisia, vaikka ne itsestään jatkuvasti ilmoittavat. 

Murehdin ihan kaikkea ja aivan turhaan. Tiedän, että asioiden on tapana mennä hyvin, mutta pieni mörkö menneisyydestä ei vieläkään anna minun ajatella niin. Huomaan kuitenkin muuttuneeni jo nyt hieman varmemmaksi. Muutos tulee tapahtumaan elämässä, mutta myös minussa ja hyvä niin. Vihdoin aikuistun tai vähintäänkin vahvistun. 

Joulu ja stressi

Anteeksi tää mun blogin postaus tahti! Hiljaiselolle on omat syynsä, jotka saatte kuulla myöhemmin. 

Joulu alkaa painaa päälle, enkä ole vielä saanut hankittua kaikkia lahjoja. Joku varmaan pudistelee päätä ja miettii, että hyvinhän tässä on aikaa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa, että hyvin suunniteltua lahjaa on todella vaikea löytää, kun kauppojen hyllyt ammottaa tyhjyyttä jo nyt. Luulin, että tänä jouluna olisin hyvissä ajoin, mutta aika tuntuu kuluvan pika pika vauhtia. Tsemppiä vaan muillekkin matti ja martta myöhäisille!

Tästä joulusta tulee hirmu kiireinen, koska pitää ehtiä poiketa siellä sun täällä. Olen "vähän" stressaantunut, kun tiedossa on sellainen hullunmylly. Onneksi aina voi juoda hiukan vanilija colaa viinilasista. 

Pysykää kuulolla ja muistakaa, ettei sitä suklaakalenteria saa syödä etukäteen!

Unelmia etsimään

Syön, käyn töissä, syön uudelleen ja menen nukkumaan. Päivät toistavat itseään. Minulla on ihana mies, koti ja unelmieni työ. Kaikesta huolimatta päähäni tuppautuu välillä ajatus, että tässäkö tämä nyt on. Samaa aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kaipaan jatkuvasti jotain uutta, mutta en enää oikein keksi, mikä olisi uusi unelma. Kaikki mistä nyt salaa haaveilen tuntuu kaukaiselta, jopa täysin utopiselta.

Kaikki on hyvin. En valehtele, enkä halua valittaa. Silti tuntuu, että jokin puuttuu. "Ja joku toinen varmaan tahtois olla tässä mun tilalla", laulaa Jenni. Tuntuu väärältä ajatella näin, mutta omia ajatuksia on vaikea kesyttää.

En vaihtaisi elämääni kenenkään kanssa. Luulen, että sitä se onni on. Pelkään kuitenkin jämähtäväni liian nuorena, siitä ajatukset kai johtuvat. 

Nyt alkaa unelman etsiminen. Jossain tuolla on asia, jonka vielä haluan saavuttaa ja jonka eteen olen valmis paiskimaan töitä. 

Yksin uudessa kaupungissa

Istun bussissa sateisena ja synkkänä iltana. Kuulokkeet ovat taas jääneet kotiin ja ikkunasta näkyy vain oma heijastus. Takana istuu kaksi naista, jotka keskustelevat äänekkäästi. Aluksi se ärsyttää minua, mutta tylsyyttäni alan kuunnella keskustelua. 

"Tiedätkö sen tunteen, kun on yksin uudessa kaupungissa. Se on sekoitus pelkoa, seikkailua, uutuuden tunnetta, yksinäisyyttä ja ylpeyttä siitä että pärjää. Se on aivan mahtava tunne." En en tiedä. En ole oikeastaan koskaan ollut missään yksin. Suurissa ja uusissa kaupungeissa joku on aina ollut mukanani. 

Olen ollut hirvittävän yksinäinen, mutta harvoin yksin. Yksinäisyyden tunne on kai tullut siitä, ettei kukaan ole tuntunut ymmärtävän. 

Ehkä tuo naisen selittämä erikoinen tunne saa ihmiset tuntemaan itsensä aikuisiksi. En tunne itseäni aikuiseksi, koska en usko pärjääväni yksin. Toisaalta en halua ikinä siihen tilanteeseen, että joutuisin tosiaan pärjäämään ihan yksikseen. Luulen, että tuo tunne jää minulta kokonaan kokematta. 

Geelikynnet

Tässä minun ensimmäiset geelikynnet ikinä. Hurjan hienot näistä tuli. Sain siirrettyä omat ideat yllättävän hyvin näiden kynsien tekijälle ja voin sanoo, että nämä ovat juuri minun näköiset. Halusin tietenkin blingiä ja tuollaisen terävän muodon, koska omasta mielestäni leveät kynnet saavat käden näyttämään suurilta. Omat käteni ovat jotenkin miehekkäät, tai olivat.  Nyt ei voi kuin hymyillä loistavalle lopputulokselle. 

Perjantai

Perjantai on varmaankin maailman ahdistavin päivä. Viikonloppu alkaa ja kuuluisi tehdä jotain arjesta poikkeavaa. Itseä ei huvita yhtään lähtä ulos tai ylipäätään edes nousta sohvalta.

Selaan facebookista ihmisten aloittelukuvia ja tunnen syyllisyyttä. Tiedän, naurettavaa. Perjantaisin tulee aina olo, että joku pitää elämääni varmaan surkean tylsänä, kun makaan viikonloput sohvalla syöden. En tosin haluaisi viettää tätäkään perjantaita mitenkään muuten. Haluaisin syyttää yhteiskuntaa, tai jotain muuta vastaavaa, perjantai ahdistuksestani, mutta vika taitaa jälleen kerran löytyä omien hörökorvien välistä. Päivittäisivätpä ihmiset perjantaisin kuvia, jossa makaavat sohvalla liian iso likainen t-paita päällä. Mukavaa perjantaita kaikille!

En ole ajatellut sinua enää vuoteen

Harvoin mietin missä menet, miten kahvisi keität tai mitä ylipäätään nykyään teet. Harvoin mietin oletko töissä vai valvotko yksin pitkiä öitä. Toisaalta miksi sitä pitäisi miettiäkkään?

Shoppailuvimma

En osaa käyttää rahaa. Heti kun saan palkan tuhlaan sen kaikkeen muka niin tarpeelliseen. Onneksi ja onnettomuudeksi alennusmyynnit ovat vallanneet joka kaupan. Järjetön shoppailuvimma on saanu mut pauloihin ja en edes halua tietää kuinka vähissä rahat tililläni ovat.

Tässä kuussa olen ostanut:

4x kengät (Ne nyt on ihan kulutustavaraa hei! Vähä niinku vessapaperi.)

1x shortsit (Se printti oli niin vastustamaton!)

7x paitoja (Nyt on soijakausi, joten pitää olla vaihtovaraa)

1x hiustenpidennykset ( Kattokaa nyt näitä nykyisiä kakkakökkökutreja. Tarvin uudet)

6x kosmetiikkakrääsää ( Oon oikeesti kauhee monsteri. Sitä ei peitetä ihan helposti!)

2x takkeja (Joo nyt on helteet, MUTTA Suomen kesä on lyhyt.)

38x koruja ( Oon hei korumyyjä ja vieläpä niin hyvä, että saan itelleki myytyä.)

14x hiuskoristeita ( Kohta mulla uus pitkä reuhka, johon niitä voin käyttää.)

1x laukku (Pitää tää kaikki tavara saada jollain kuljetettua paikasta A paikkaan B.)

2x hameita (Hame päällä ei tiedät kyllä mikä hikoa.)

Apua! Mut pitää lähettää johonki, mistä saan apua tähän shoppaushulluuteen!

Poikakaverin mielestä meijän eteinen näyttää kenkäkaupalta, vaikka esillä on vaan joku 10% mun kengistä.

Nuo koruthan käy ihan sisustuselementistäki! Vähän naisen kosketusta tähän läävään.

Sotkua

Kerrostalon vieressä kasvavat kukat tuoksuvat purkalta. Putkiremontti on jatkunut jo monta kuukautta ja aamuisin on vesikatkoja. Unohdan ne aina ja kiljun pahalle melulle, jota hana päästää. Aurinko paistaa suoraan sisään. Käännän sälekaihtimia joka suuntaan, mutta aina valoa pääsee saman verran sisään. Pienen yksiön toinen asukki on viritellyt viltin verhoksi. 

Ranskalaisenparvekkeen ovi hajosi toissayönä. Hyvä niin. Viileässä on helpompi nukkua. Lakanat tuoksuvat unelle, onnelle ja hieman hielle. Vesilasi odottaa sängyn vieressä, että se taas täytetään yöksi.

Jääkaappissa on vain olutta ja tiskiallas pursuaa tiskejä, joihin alkaa varmaan pian muodostua oma eliökunta. Lattia on täynnä vaatteita ja mainoksia. Yleensä selaamme kaikki mainokset läpi toisen asukin kanssa, mutta meillä ei ole nyt sille aikaa.

Tämmöistä tämä elämä on. En valita sotkusta tai kuumuudesta. Vaikka kaikki ehkä kuulostaa kamalalta, elämä on aika ihanaa. Sotku ja sekamelska on lopulta ihan kiva, kun osaa asennoitua oikein.

Lässytystä

Se on niin äksy nykyään. Käy töissä ja tulee kotiin väsyneenä ja nälkäisenä. Sitä ärsyttää, kun en siivoa. Silti se pussaa, halaa ja silittää, vaikka tiedän sen olevan ihan loppu. Se lohduttaa, kun itken ja lupaa olla aina vierellä. 

Me katsotaan sormuksia yhdessä näyteikkunoista. Vielä niitä ei osteta, eikä ensi kuussakaan. Mikä kiire on, kun on loppuelämä aikaa? Parasta on, että se haluaa mun kanssa naimisiin ja lapsia. Me halutaan yhteinen loppuelämä. 

Meidän tulevaisuus on sellainen, että kun väsyttää ja ärsyttää, silti pussataan ja halataan. Kun toinen on iltavuorossa, valvotaan, vaikka itse on herätty aamuvuoroon. Ennemmin ollaan väsyneitä ja yhdessä, kuin pirteitä ja erikseen. Meidän tulevaisuus on ihana. Aivan yhtä ihana, kuin nykyinenkin elämä.  Me ei riidellä koskaan. Halaillaan vaan ja katsotaan huonoja tosi-tv ohjelmia. 

Hassua, miten voi löytää itselle täydellisen toisen puoliskon. Sellaisen, josta en voi olla lässyttämättä. On ihanaa, kun sen katseesta näkee, että se välittää musta yhtä paljon ku minä siitä. En voi itselleni mitään. Vaikka ollaan oltu yhdessä yli 9kk, olen vieläkin aivan rakkauspäissäni. Lässyn lää... Ihanaa kesää sinulle siellä.

Sekamelska

Olen yksin kotona. Parvekkeen oven takaa avautuu maisema, jota ikävöin kummalla tavalla jo etukäteen. Aurinko laskee ja ihmiset nauravat pubin terassilla. Nosturit seisovat paikoillaan omalla erikoisella tavallaan kauniina ja samalla karuina.

Hassua, miten joku toinen on ottanut minut yksiöönsä ja antaa pitää sitä kotina.  Rakastan ja vihaan näitä hetkiä yksin. Odotan ja odotan, enkä tiedä mitä tehdä, mutta samalla nautin maisemasta ja tunnelmasta. Tupakka maistuu paremmalta viinilasillisen jälkeen ja minua ihan itkettää. Itken onnesta tai ehkä siitä, että saatan menettää kaiken sen joskus. 

Onni on jotain niin upeaa, etten osaa vielä elää sen kanssa. Olen ollut niin kauan onneton, että surusta tuli arkeni. Mieli on levoton, sillä se ei vielä ole tottunut ihanaan elämään. 

Missään jutuissani ei ole järkeä tai punaista lankaa. Ei haittaa. Millään ei ole väliä ja kaikella on kuitenkin merkitys. Monimutkaista, mutta miksi. Solmin kaiken sekamelskaksi ajatuksissani aivan turhaan. Yksin on hyvä ja yksin on kamalaa. Yksin ollessa muistaa, että onni on särkyvämpää kuin ohuin lasi. Nyt lopetan turhan ajatusten mutkistelun ja otan toisen lasin viiniä, ehkä sen jälkeen jo unohdan ja nautin.

Lupaa, ettet lähde mihinkään

Ihmetyttää, miten mahtavan miehen vierestä joka aamu herään. En tiennyt, että voisin löytää itselleni nuin sopivan kumppanin. Hassua puhua jonkun kanssa lapsista, häistä ja vanhuudesta todella uskoen, että tämä on nyt se jonka kanssa saan kaikki nuo merkittävät asiat kokea. Ei mulla muuta. Ihana aamu. 

Teknologian vaikeus

Olen aivan surkea käyttämään tietokoneita ja muuta teknologiaa. Sainpas taas kerran eilen tai tavallaan toissäpäivänä huomata, että välillä olisi hyvä osatä käyttää puhelimen sovelluksia.

Ärsyttää. Olen nyt elänyt rakkaan puhelimeni kanssa 1,5 vuotta ihanaa yhteiselämää. Alku oli vaikeaa. En millään meinannut oppia, miten tämä laite toimii. Vihdoin muutama päivä sitten minulle tuli sellainen olo, että nyt olen oppinut käyttämään kännykkääni. Päätin sitten sen kunniaksi päivittää kännykän ja kaikki sovellukset ensimmäistä kertaa. Minulla ei ole mitään hajua, miten tätä päivitettyä versiota oikein ajetaan. Eikun lähtöruutuun. 

Myös facebook päivittyi ja oli ihan erilainen kuin ennen. Etusivulle tuli ehdotuksia "ihmiset, jotka saatat tuntea". Minäpä sitten päätin selata tämän uuden erikoisen ehdotuslistan läpi. En kuitenkaan tajunnut, että selatessani painoin samalla "lisää kaveriksi" -painiketta uudelleen ja uudelleen. Yhtäkkiä joku täysin tuntematon henkilö hyväksyy kaveripyyntöni, jota en siis siinä vaiheessa tiennyt lähettäneeni. Sama toistui ja alkoi epäilyttää. Onneksi kerkesin käydä poistamassa äkkiä loput kaveripyynnöt. Pyyntöjen kohteiksi oli joutunut ainakin Muhokselle tullut vaihtari, poikaystävän ex, isän työkaveri ja monia täysin tuntemattomia. Kyllä hävetti! 

No... Näitä sattuu ja virheistä oppii. Tästä eteenpäin käytän somea tarkemmin. 

Paniikkikohtaus

Ajatukset jylläävät päässä hirveällä vauhdilla. Ne huutavat ja antavat ristiriitaisia ohjeita. Aivan kuin tuhat poliitikkoa kiistelisi pääni sisällä. Haluaisin huutaa, mutta sanani ovat hukkuneet pääni äänien sekaan. Vaikka kuinka pinnistän, en saa ulos kuin yhden sanan kuiskaten "apua". 

Olen unohtanut miten puhutaan. Olisi paljon sanottavaa, mutta en tiedä miten saan ne ilmaistua. Kurkussani on taas se möykky, joka ilmestyy sinne aina kun surettaa. Tällä kertaa möykky on niin valtava, että se vaikeuttaa hengittamistä. Tunnen kuinka hengitykseni kiihtyy ja kiihtyy, mutta silti tuntuu, että tukehdun. Onko happi loppunut ilmasta? 

Olenko edes olemassa? Sattuu. Sattuu kaikkialle. Raavin käteni verille, jotta tuntisin todella olevani tässä. Hakkaan kättäni seinään niin kovaa, että ihoon ilmestyy mustelmia. En tunne mitään. Pelkään, että kuolen.

Kohtaus menee ohi ja purskahdan itkuun. En jaksa näitä enää. Painaudun syleilyyn ja itken. Itken kai helpotusta tai sitten pelkoa. En tiedä.  Korvaani kuiskataan "Älä pelkää. Mä olen tässä...aina". 

Yksinäisen pikkutytön kuulumisia

Tänään menin kauppaan ja käytin viimeiset rahani olueen, suklaaseen ja pakastepitsaan. Tuli syyllisyys ja tyhmä olo. Ei fiksut aikuiset käytä viimeisiä rahoja nuin, mutta aikuisuus näyttää olevan mulle vielä aika kaukainen käsite. Jätin koulunkin väliin tältä päivältä. Mietin kävellessäni kaupasta poikaystävän kämpille, että tällaistako on olla syrjäytynyt. Ei tämmöiset hömppä ostokset kuitenkaan mitään ihan perus arkea mulle ole ja ne kaljatki ostin viikonloppua varten. 

Poikaystävä lähti työharjoitteluun ja jäin taas vaihteeksi yksin illaksi. Kävin moikkaamassa pikaisesti ihanaa ystävää, joka vähensi mun syrjäytymis kriisiä. (Tuskin kukaan hetkessä syrjäytyy, mutta näitä yksinäisiä iltoja on vietetty jo ihan liian monta.) Oon hirveen yksinäinen, mutta en silti saa ikinä lähdettyä minnekkään. Täällä nyt oottelen kultaa kotiin suklaan ja (jonku äijäkomedia) leffan kanssa. 

Fiiliksiä

Ahdistus on palannut. Tällä kertaa huomaan sen itse. Selvisin talven lähes kokonaan ilman pahaa oloa, sillä olin löytänyt rakkauden. Ensihuuma kai piti pahat ajatukset poissa. En sano, etten olisi edelleen aivan rakkauden kourissa. Alan vain pikkuhiljaa taas nähdä ja ajatella muutakin, kuin omaa kultaa. 

Olen aika varma, että olen tulossa hulluksi. Näen joka yö painajaisia ja herään huutaen ja kylmästä hiestä märkänä. Yhtenä iltana ahdistus oli niin suuri, etten pystynyt puhumaan. Unohdin, miten puhutaan. Ajatukset pyörivät päässä hirveällä vauhdilla ja päätä särki enemmän kuin koskaan. Olin ihan varma, että sekoaisin lopullisesti. Kun outo puhumattomuus meni ohi, itkin pelosta. Ei muilla ihmisillä käy näin. Ei kukaan muu unohda, miten puhutaan. Nyt pelkään koko ajan, että koen sen saman uudestaan. Pelkään, ettei se lopukaan ja elän loppu elämäni puhumatta. 

Poikaystävä sanoo, että kaikki johtuu mielialalääkkeistä, joita aloin syömään pari kuukautta sitten. Itse luulen, että tämä johtuu keväästä ja lääkkeiden annostus on liian pieni. Nyt tarvisin jonkun, joka on kokenut jotain samaa. Tarvin jonkun sanomaan, että kaikki järjestyy ja en ole tulossa hulluksi. 

Mielialani heittelee hirveällä vauhdilla. Nyt olen onnellisenpi kuin koskaan ja kohta ahdistun pelkäämään kaikkea. Yksin ollessa pahat ajatukset tulevat. Olenkin viimeaikoina yrittänyt välttää tilanteita, joissa joudun olemaan yksin. Muut ihmiset saavat ajatukseni muualle, kauas pahoista mietteistä. 

Aamu

 Aamu näyttää kauniimmalta kanssasi. Kellon viisarit jatkavat liikettään, mutta me emme nuku. Haukotusten säestämät tarinani pomppivat aiheesta toiseen. Naurahdat aina välissä ja en voi kuin hymyillä hörähdyksillesi. Silität selkääni, kun käännän sen sinulle muka suuttuneena. Murehdin maailman menoa vähän liikaa ja jotenkin osaat aina valita oikeat sanat minua lohduttaaksesi. Pahoitan mieleni televisiosarjan hahmojen puolesta, mutta et koskaan pidä minua typeränä sen takia. Kun tarinat loppuvat, alan puhumaan kimittävällä äänellä. Käsket huvituneena lopettaa, vaikka tiedät minun kyllästyvän pian muutenkin. Muistelen kuinka tulit istumaan oven kynnykselle ja katsomaan, kun kaverini raahasi minua jalasta ympäri käytävää. Et pitänyt sitä ollenkaan outona. Kaverini käski pitää kiinni sinusta, koska olet todennäköisesti ainoa, joka pystyy olemaan häpeämättä minua ja outouksiani.

Toista ei voi muka omistaa. Pyh... Minä olen sinun ja sinä olet minun. Olet parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Kukaan ei ole koskaan ollut, niinkuin sinä. Olet aina jotenkin oikein, vaikka se kuulostaakin typerältä. En tiedä muuta tapaa kuvailla sitä. Katson väsyneitä kasvojasi vierelläni ja näen niillä sen saman hymyn, jonka näin ensimmäisen kerran yli 5kk sitten. Et hymyile niin muille. "Hyvää yötä", kuiskaat melkein aamu kuudelta ja alamme vihdoin nukkumaan.

http://weheartit.com/entry/103513528/explore?context_user=arpi_vardanyan_9&page=2

Siinä sinä olet

"Siinä sinä olet asemien pölyt mukanasi
Siinä sinä olet viiksinesi ja puuttenesi
Arkiaamun valossa näytät vanhemmalta kuin viimeksi

Teiden valot sammuvat
Ja minä en kaipaa mitään
Jos sattuisit kysymään tänään
Lähtisin kanssasi itään

Päässäni soi ja soi ja soi
Tämä vanha iskelmä
Mikä ennen oli kevyttä
On äkkiä enemmän

Katselen sinua eri tavalla kuin katselin ennen
Pilvenpiirtäjän ikkunaa vasten
Kainostelut sikseen astun juhlamekossa lähemmäksi

Teiden valot sammuvat
Ja minä en kaipaa mitään
Jos sattuisit kysymään tänään
Lähtisin kanssasi itään

Päässäni soi ja soi ja soi
Tämä vanha iskelmä
Mikä ennen oli kevyttä
On äkkiä enemmän

Päässäni soi ja soi ja soi
Tämä vanha iskelmä
Mikä ennen oli kevyttä
On äkkiä enemmän

Päässäni soi ja soi ja soi
Tämä vanha iskelmä
Mikä ennen oli kevyttä
On äkkiä enemmän

Oo-o, enemmän
Äkkiä enemmän
Oo-o, enemmän"

Minäkö?

En tunnista enää itseäni. Kaikki on niin hyvin, että joku pieni ääni päässäni varoittaa kaiken tuhoutuvan taas pian.

Onni on ohimenevää ja joku sanoi rakkaudenkin olevan. Kun kaikki on ohi, tunnistanko taas itseni? Näenkö sitten taas peilistä tutut jähmettyneet kasvoni ja kyynelten tuhrimat silmämeikit? Nyt näen vain onnesta tuikkivat silmät ja typerän hymyn. En minä ole siinä! En minä näytä siltä. 

En meikkaa enää usein. Se mies on saanut minut riisumaan maskin. Paljaat kasvot eivät näytä yhtään tutuilta. Tökin kasvojani peilin edessä, jotta saisin uskoteltua itselleni, että siinä tosiaan olen minä. Olin ennen kauniimpi ja enemmän täynnä itseäni. "Olet nykyään ruma ja silti onnellinen! Mikä sinuun meni? Et sinä ole onnellinen ihminen! Et edes tiedä, mitä onni on! Lopeta se virnuilu ja masennu, jotta tunnistat taas itsesi!" ääni päässäni kirkuu. Joka päivä taistelen sitä ääntä vastaan.

En tunnista enää itseäni, mutta aion tottua siihen. On parempi olla onnellinen joku muu, kuin surullinen minä.

4kk

Minä löysin sen. Löysin sen ihmisen, jota olin etsinyt koko elämän. Olin jo luovuttanut sen oikean löytämisen suhteen, kun se käveli elämääni. Mikä klisee, että juuri silloin se löyty kun vähiten etsin.

Se ei edes huomannut mua aluksi, vaikka oltiin ainoita koko tanssilattialla kavereidemme lisäksi. Ne heilu ku jotku idiootit, eikä se muistuttanut tanssimista alkuunkaan. Ne (siis se ja sen kaveri) oli helvetin sekasi. Oltiin teinihelvetissä, siis sellasessa yökerhossa, jossa ihmiset kuivanylkyttää toisiaan, tytöt on unohtanu laittaa housut jalkaan, juomat maistuu vaan mehulta, musiikki on kamalaa massajumputusta, puhuminen on mahdotonta ja koko paikka on muutenkin mahdollisimman painajaismainen. Olisin halunnut häipyä sieltä jo ensimmäisen puolentunnin jälkeen, mutta kaverit sai mut suostuteltua jäämään. Päätimme etsiä jostain jatkot, jotka pelastaisivat iltamme.

Mä huomasin sen heti. Sillä oli liian isot vaatteet ja hipsterpipo. Se oli tatuoitu ja sillä oli viikset ja parta. Siinä yhdisty kaikki, mihin oon heikkona. Karvanaama ja tatuoitu. Olin kuitenkin selvästi ihan liian nuori sille ja luovutin jo valmiiksi. Mä yritin saada sen huomion, mikä osottautukin melkein mahdottomaksi. Vaikka oisin oksentanu oravia ja sen jälkeen lassonnu niitä hiuksilla, se ei ois huomannu mua. Se ei ees huomannu, miten se tallo mun varpaat ainakin viisi kertaa sen "tanssinsa"  aikana. Lopulta mun varpaat oli niin kipeet, että näin vaan punasta ku katoin sitä. "V***u mikä ääliö!" ajattelin.

Sitten se häipy johonki ja lähin ettiin mun kavereita. Kaverit löyty ja ylläripylläri myös se istu samassa pöydässa. Sen sanojen mukaan menin "vinkumaan" siltä juomaa, vaikka oikeesti pyysin vaan korvausta sen aiheuttamista vammoista mun jaloille. En saanu sitä bissee, mutta se pyysi mua ja mun kaveria jatkoille. Olin salaa aivan innoissani, vaikka vittuilinki sille kostoksi mun kivusta koko loppu illan. 

Eihän se ollu musta yhtään kiinnostunu. Siellä jatkoilla se teki viimeistään selväksi, että oon ihan liian nuori sille. En oikeen tiiä, mitä sitte tapahtu. Varmaan join liikaa viinaa ja seuraavana aamuna heräsin sen vierestä. Se ei ees muistanu aluks kuka oon. Sitten me kaks toisillemme täysin tuntematonta vaan oltiin, kuin siinä tilanteessa ei ois mitään outoa. Meillä ei ollut yhtään kiusallista hetkeä ja oltiin ku ois tunnettu aina. Juteltiin ja mä olin aina vaan varmempi, että tätä aion katella pitempäänki. Lähin sen kämpiltä vasta neljän päivän jälkeen. Hassua, miten mä näin sen katseesta, kun se alkoi ihastua muhun pikkuhiljaa. 

Oltiin oltu vaan yks päivä erossa, kun se soitti mulle ja pyysi treffeille (kaljalle). Ne oli parhaat treffit ikinä. Mua jännitti niin, että kädet vaan tärisi ja taisin puhua koko ajan taukoamatta. Se ei edes säikähtäny mun kummallisuutta. 

Sen kanssa mulla ei oo ikinä tylsää ja voin kertoo sille ihan kaiken. Se jaksaa lohduttaa mua, kun itken maailman pahuutta. Se sanoo aina oikeet sanat ja yllättää mut monesti sen ihanuudella. Se on huolehtivaisin ja ihanin ihminen mitä tiedän. Se sanoo mua kauniiksi, vaikka mulla ois vuoren kokonen näppy otsassa.   Se on parasta, mitä mun elämässä on tapahtunut. 

Nyt ollaan kateltu toisiamme yli 4kk. Nyt ootan, että se tulee kotiin ja saan käpertyä sen viereen. Mä rakastan sitä, vaikka se vieläkin välillä talloo mun varpaat, kun roikun halimassa sitä.

Synnytään uudelleen

Unohdetaan menneisyys. Sitä ei koskaan ollutkaan. Me ollaan ne uudelleensyntyneet ja maailman ainoat ihmiset. Juostaan kovempaa, ettei vanha paha mieli kiinni saa. Oon niin onnellinen sinun kaa, että kaiken takana olevan haluaisin vain poistaa. Jos piiloudun sitä ja menen muualle, tulethan mukaani? 

Mennään muualle. Mennään noiden lahonneiden puiden oksille. Valehdellaan, ettei puihin koskettu me koskaan. Kun oksa katkeaa, annetaan painovoiman johdattaa. Murretaan luumme, huudetaan tuskasta ja suudellaan uuden elämämme ensimmäistä kertaa. 

Mieleenpainumaton päivä

Tänään näin pitkästä aikaa tärkeitä ihmisiä. Nauroimme hirmu paljon ja kerroimme viimeaikaiset tapahtumat. Ihastukset olivat ehtineet vaihtua ja ihanat mekot löytyä. Juoruilimme tietysti, sillä sehän näissä "marttakerhoissa" juuri on hauskaa. 

Tänään en saanut aikaan mitään suurta, enkä kokenut valaistumista minkään asian suhteen. Silti tämä oli merkityksellinen päivä elämässäni. Tuskin muistan tätä päivää enää vuosien päästä, mutta tiedän sen antaneen minulle energiaa viikonlopuksi. Minua ei edes ärsyttänyt oikeastaan mikään.

Ihan hyvä päivä siihen nähden, että olen viettänyt sen ilman meikkiä rillit päässä. Kyllä. Minä, jonka itsetunto meikittömänä on -1000 ja rillit laskevat sitä vielä saman verran. En edes miettinyt koko asiaa tai kiinnittänyt siihen huomiota päivän aikana. Sain jopa hämmästyä, kun minua kehuttiin luonnonkauniiksi. Ehkä alan aikuistua vauvan askel kerrallaan vihdoin ja viimein.

Vali vali

 Kuljen pää paljaana ja ilman käsineitä. Joka päivä mietin, miten taas onnistuin unohtamaan lämpimät kamppeet. Niin minä kuljen kintut, sormet ja aivot jäässä ja kehtaan sen jälkeen vielä valittaa, miten kylmä ulkona on.

Teen sitä usein muutenkin. Valitan asioista, jotka ovat huonosti vain oman tyhmyyteni takia. Valitan, miksi alusvaatteita ei ole puhtaana. Itken, kun rahat on käytetty johonkin turhaan. Märisen väsymystä, vaikka itse päätin katsoa vielä yhden ohjelman telkkarista. Suurin osa meistä valittaa joskus pikkuasioista, myöntämättä kuitenkaan olevansa itse syyllisiä asiaan. 

Televisiosarjojen ärsyttävät naishahmot tekevät sitä. Se rasittava tyyppi koulusta tai töistä tekee sitä. Eniten kaikista sitä kuitenkin tekevät parhaat ystävämme. Silti puremme usein kieltä ja kuuntelemme muka ymmärtäväisinä. Se onkin järkevin tapa toimia, sillä oman valittamisen tarpeen iskiessä tarvitsemme kuunteliaa. Kuka jaksaa kuunnella valittajaa tietäen, ettei pääse itse ikinä kuulluksi? Varmasti joku, mutta niin kiltit ihmiset tarvitsevat oman tilan tässä blogissa joskus myöhemmin.

Miksi täytyy valittaa? Harvoin siitä kuitenkaan tulee parempi mieli. Ehkä se on jonkinlaista sympatian kerjäämistä. Tiedättekö sen tunteen, kun pääsee valittamaan omasta karseasta päivästä ja kukaan ei pysty pistämään paremmaksi ( tai siis heidän valituksen aiheet eivät ole yhtä hyviä)? Jostain sairaanloisesta syystä nautin siitä välillä. 

Valittakaa siis minulle, vaikkei siitä apua olisikaan. Muistakaa kuitenkin vastapalvelukseksi kuunnella minun valitustani. Paransinko maailmaa tällä tekstillä? No en todellakaan. Tämän koko jutun idea jäi itsellenikin epäselväksi. 

Voi v***u, ku korvia palelee niin saa****sti!!!!