Aina tapahtuu jotain ihanaa ja sitten kaikkki taas menee pieleen. Tänään huomasin, että voi se joskus mennä toisinkin päin. Aamulla satoi ja oli ehkä vittumaisin ilma ikinä, mutta nyt ulkona on aivan ihana auringonlasku. Pieni asia, joka kuitenkin sai hymyilemään. Lätäköt, kumpparit, meikitön naama ja auringonpaiste, tällainen kevään kuuluukin olla!
"Kesäyössä vaeltaa, lupauksein mun rinnallain. Taluttaa mua mukanaan, saatan olla saatilla. Kesäyössä vaeltaa, Lammassaareen pitkospuin. Sanottuu en saa sanaakaan, saatan olla saatilla."
Elokuu-Saatilla
Huomaa, että kesä on tulossa, ku oon alkanu taas kuunnella suomalaista musaa. Alla oleva biisi on niin ihana! Aion todellakin kuunnella tuota tulevina kesöinä.
Lisäsin teksejä kuviin, jotka olen ottanu joskus kauan sitten. Oikeastaan Roosa on kyllä ottanu kaikki nuo kuvat, joissa itse oon.
En ymmärrä itseäni. Retkahdan aina vääriin jätkiin. Yleensä pahiksiin ja ns. "kusipäihin". Nyt kun kerrankinn sitten tutustuin mukavaan poikaan, osottautui hän aivan katastrofaalisen huonoksi suutelijaksi. Tyyppi oli muutenkin tylsä. Eikä meillä ollutkaan loppujenlopuksi mitään puhuttavaa.
Missä kaikki ne täydelliset miehet ovat? Missä on ne uskolliset ja hauskat tyypit, joilla on pilkettä silmäkulmassa? Ne jotka haluavat nähdä vaivaa vuoksesi ja joiden seurassa on turvallinen olo? Voiko olla mahdollista, että kaikki he ovat varattuja? Vai onko sellaisia edes? Tyytyvätkö kaikki vain niihin kenet saavat? Enkö ole vain tajunnut tätä, tajunnut tyytyä?
Voiko olla mahdollista, että kaikille on joku? Itse ainakin epäilen. "Se oikea" kuulostaa niin kliseiseltä ja yhtä todelta, kuin hammaskeiju. MUTTA HITTO VIE! Minähän aion löytää sen, jos en sitä oikeaa, niin ainakin juuri sopivan minulle.
Kun kuljen miehen kanssa, haluan tuntea oloni turvalliseksi. Kiltit pojat vain juoksevat helpommin karkuun vaaratilanteissa. Onhan niitä tietty ollut tilanteita, jolloin joku jätkä on kertonut kiinnostuksestaan, mutta pakenen aina tilanteesta. En uskalla sitoutua. Mulle se tuntuu samalta, kuin hyppäisi tyhjään uima-altaaseen, aivan kuin siinä mainoksessa.
Tykkään vaaroista ja haluaisin hypätä, mutta aina on olemassa riski, että satuttaa itsensä. Aionkin siis ensin etsiä tyypin, jonka takia olen valmiskin loukautumaan. Vielä sitä ei ole löytynyt, mutta ehkä ensiviikolla, ensvuonna tai sitten kahdenkymmenen vuoden päästä se löytyy.
Mutta nyt aion kuunnella alla olevaa biisiä, tanssia musiikkivideon mukana ja katsoa kymmeneltä Sinkkuelämää!
Oon löytäny nyt uuden lempparibiisin. Jaan sen nyt täällä. Tää kappale saa miettimään elämää ja kuolemaa. Biisin tunnelma on niin toiveikas kaikesta huolimatta. RAKASTAN TÄTÄ!!
Kyseessä on siis...............LALEH - Some die young
"You better hold on
Some many things I need to say to you
Please dont, Dont let me go
We said we would die together
some die young"
Kauhea tosiasia. Toiset tosiaan kuolevat nuorena. Ei sitä vain halua uskoa, että ystävä tai edes itse kuolisi pian. Toivotaan, ettei niin käy. Nyt, kun olen miettinyt tätä, aion elää kuin viimeistäpäivää. Elän niin siihen asti, että taas unohdan miettineeni näin syvällisiä. Aion myös pitää huolen tai ainakin yrittää parhaani mukaan, että mahdollisimman moni on onnellinen. Enhän minä siihen paljon voi vaikuttaa, mutta ajattelen kaikkia lämmöllä ja toivon, että tunne tulee perille.
Hitto! Rakastan elämää! Kuka keksi, että sen pitää loppua joskus? Ja miten se määritetään, kuka lähtee nyt ja kuka myöhemmin? Voiko kaikki tosiaan olla vain sattumaa? Ei! En halua uskoa siihen.
En halua kuolla. Haluan olla aina nuori. Haluan nähdä kaiken ja tutustua jokaiseen vastaantulijaan. Haluan uskoa kaikista hyvää. Haluan valvoa kaikki yöt, mutta nukkua vuorokaudet ympäri.
Haluan tanssia sateessa ja suudella auringonlaskussa. Haluan lyödä turpaan oikein kunnolla. Haluan pukeutua vaatteisiin, joita rakastan. Haluan matkustaa autiolle saarelle ja löytää sieltä alkuasukkaan ystäväkseni. Haluan rakastaa niin paljon, etten tunne yhtään kipua. Haluan nähdä, kun kaikki tuhoutuu, mutta mikään ei muutu.
Haluan niin paljon, mutta riittääkö aika!?
Omistan tämän kaikille, jotka ovat kuolleet nuorena ja niille joiden läheinen on.
Rakastan lakata kynsiä ja kokeilla eri tyylejä. Tässä taas pari.
Mun oikeankäden nimettömän kynnteen on tullut tuollainen aukko. Kävin näyttämässä tuota lääkärillekkin, joka sanoi, ettei sen pitäis irrota. Tiedän, että aika naurettaaa mennä kynnen takia lääkäriin, mutta ne on mulle niin tärkeet. Nyt se on kuitenkin puoliksi irti, mutta sen verran kuitenkin kiinni, ettei se lähde. Hyi! Millainenkohan siitä oikein tulee.
Mulla tuli haava tuohon sormeen ja se tulehtu. Se tulehdus kyllä parani, mutta toi kynsi ei enää kasvanutkaan. Siitä siis johtuu tuo kynnen kolo.
Kuvien ottaminen on vaan niin pirun mukavaa. Monista monista kuvista valitsin tänne nyt nämä ainoat neljä, jotka onnistu edes jotenki.
Vanhojen kuvien katselu on niin muavaa ja toisaalta aivan kauheaa. Monesti tuntee suurta myötähäpeää siitä, miltä onkaan näyttänyt. Välillä kuitenkin tulee myös se "VAU!" fiilis. Silloin tosiaan näkee, että on ainakin joskus ollut kaunis. Myönnän, joskus tosiaan ajattelen kuvia katsellessa, että olenpa kaunis. Se on sitä itsetunnon kohotusta. Ei sitä muille tarvi huudella, eikä muiden tarvi ajatella niin. Oma mielipide on ainakin mulle paljon tärkeämpi.
Kun ottaa kuvia, ei kannata poistaa niitä kauheimpia. Joskus myöhemmin niitä on kiva katsella. Usein ne kuvat, joista itse pitää eniten, ovat lähes samanlaisia. Kaikista löytyy se luottoasento tai -ilme (duckface :D ). Se on ihan OK. Myöhemmin on kuitenkin kiva katsella kuvia, jotka ovat jotenkin sponttaaneja.
Joskus tulevaisuudessa katselen näitäkin kuvia. Mitäköhän silloin ajattelen?
"mulla on vain yksi ilme se ei ole surullinen eikä se ole iloinen se vain jäi kasvoilleni eilen enkä viitsinyt sitä enää muuttaa"
