Paniikkikohtaus

Ajatukset jylläävät päässä hirveällä vauhdilla. Ne huutavat ja antavat ristiriitaisia ohjeita. Aivan kuin tuhat poliitikkoa kiistelisi pääni sisällä. Haluaisin huutaa, mutta sanani ovat hukkuneet pääni äänien sekaan. Vaikka kuinka pinnistän, en saa ulos kuin yhden sanan kuiskaten "apua". 

Olen unohtanut miten puhutaan. Olisi paljon sanottavaa, mutta en tiedä miten saan ne ilmaistua. Kurkussani on taas se möykky, joka ilmestyy sinne aina kun surettaa. Tällä kertaa möykky on niin valtava, että se vaikeuttaa hengittamistä. Tunnen kuinka hengitykseni kiihtyy ja kiihtyy, mutta silti tuntuu, että tukehdun. Onko happi loppunut ilmasta? 

Olenko edes olemassa? Sattuu. Sattuu kaikkialle. Raavin käteni verille, jotta tuntisin todella olevani tässä. Hakkaan kättäni seinään niin kovaa, että ihoon ilmestyy mustelmia. En tunne mitään. Pelkään, että kuolen.

Kohtaus menee ohi ja purskahdan itkuun. En jaksa näitä enää. Painaudun syleilyyn ja itken. Itken kai helpotusta tai sitten pelkoa. En tiedä.  Korvaani kuiskataan "Älä pelkää. Mä olen tässä...aina". 

Yksinäisen pikkutytön kuulumisia

Tänään menin kauppaan ja käytin viimeiset rahani olueen, suklaaseen ja pakastepitsaan. Tuli syyllisyys ja tyhmä olo. Ei fiksut aikuiset käytä viimeisiä rahoja nuin, mutta aikuisuus näyttää olevan mulle vielä aika kaukainen käsite. Jätin koulunkin väliin tältä päivältä. Mietin kävellessäni kaupasta poikaystävän kämpille, että tällaistako on olla syrjäytynyt. Ei tämmöiset hömppä ostokset kuitenkaan mitään ihan perus arkea mulle ole ja ne kaljatki ostin viikonloppua varten. 

Poikaystävä lähti työharjoitteluun ja jäin taas vaihteeksi yksin illaksi. Kävin moikkaamassa pikaisesti ihanaa ystävää, joka vähensi mun syrjäytymis kriisiä. (Tuskin kukaan hetkessä syrjäytyy, mutta näitä yksinäisiä iltoja on vietetty jo ihan liian monta.) Oon hirveen yksinäinen, mutta en silti saa ikinä lähdettyä minnekkään. Täällä nyt oottelen kultaa kotiin suklaan ja (jonku äijäkomedia) leffan kanssa. 

Fiiliksiä

Ahdistus on palannut. Tällä kertaa huomaan sen itse. Selvisin talven lähes kokonaan ilman pahaa oloa, sillä olin löytänyt rakkauden. Ensihuuma kai piti pahat ajatukset poissa. En sano, etten olisi edelleen aivan rakkauden kourissa. Alan vain pikkuhiljaa taas nähdä ja ajatella muutakin, kuin omaa kultaa. 

Olen aika varma, että olen tulossa hulluksi. Näen joka yö painajaisia ja herään huutaen ja kylmästä hiestä märkänä. Yhtenä iltana ahdistus oli niin suuri, etten pystynyt puhumaan. Unohdin, miten puhutaan. Ajatukset pyörivät päässä hirveällä vauhdilla ja päätä särki enemmän kuin koskaan. Olin ihan varma, että sekoaisin lopullisesti. Kun outo puhumattomuus meni ohi, itkin pelosta. Ei muilla ihmisillä käy näin. Ei kukaan muu unohda, miten puhutaan. Nyt pelkään koko ajan, että koen sen saman uudestaan. Pelkään, ettei se lopukaan ja elän loppu elämäni puhumatta. 

Poikaystävä sanoo, että kaikki johtuu mielialalääkkeistä, joita aloin syömään pari kuukautta sitten. Itse luulen, että tämä johtuu keväästä ja lääkkeiden annostus on liian pieni. Nyt tarvisin jonkun, joka on kokenut jotain samaa. Tarvin jonkun sanomaan, että kaikki järjestyy ja en ole tulossa hulluksi. 

Mielialani heittelee hirveällä vauhdilla. Nyt olen onnellisenpi kuin koskaan ja kohta ahdistun pelkäämään kaikkea. Yksin ollessa pahat ajatukset tulevat. Olenkin viimeaikoina yrittänyt välttää tilanteita, joissa joudun olemaan yksin. Muut ihmiset saavat ajatukseni muualle, kauas pahoista mietteistä.