Paniikkikohtaus

Ajatukset jylläävät päässä hirveällä vauhdilla. Ne huutavat ja antavat ristiriitaisia ohjeita. Aivan kuin tuhat poliitikkoa kiistelisi pääni sisällä. Haluaisin huutaa, mutta sanani ovat hukkuneet pääni äänien sekaan. Vaikka kuinka pinnistän, en saa ulos kuin yhden sanan kuiskaten "apua". 

Olen unohtanut miten puhutaan. Olisi paljon sanottavaa, mutta en tiedä miten saan ne ilmaistua. Kurkussani on taas se möykky, joka ilmestyy sinne aina kun surettaa. Tällä kertaa möykky on niin valtava, että se vaikeuttaa hengittamistä. Tunnen kuinka hengitykseni kiihtyy ja kiihtyy, mutta silti tuntuu, että tukehdun. Onko happi loppunut ilmasta? 

Olenko edes olemassa? Sattuu. Sattuu kaikkialle. Raavin käteni verille, jotta tuntisin todella olevani tässä. Hakkaan kättäni seinään niin kovaa, että ihoon ilmestyy mustelmia. En tunne mitään. Pelkään, että kuolen.

Kohtaus menee ohi ja purskahdan itkuun. En jaksa näitä enää. Painaudun syleilyyn ja itken. Itken kai helpotusta tai sitten pelkoa. En tiedä.  Korvaani kuiskataan "Älä pelkää. Mä olen tässä...aina".