Fiiliksiä

Ahdistus on palannut. Tällä kertaa huomaan sen itse. Selvisin talven lähes kokonaan ilman pahaa oloa, sillä olin löytänyt rakkauden. Ensihuuma kai piti pahat ajatukset poissa. En sano, etten olisi edelleen aivan rakkauden kourissa. Alan vain pikkuhiljaa taas nähdä ja ajatella muutakin, kuin omaa kultaa. 

Olen aika varma, että olen tulossa hulluksi. Näen joka yö painajaisia ja herään huutaen ja kylmästä hiestä märkänä. Yhtenä iltana ahdistus oli niin suuri, etten pystynyt puhumaan. Unohdin, miten puhutaan. Ajatukset pyörivät päässä hirveällä vauhdilla ja päätä särki enemmän kuin koskaan. Olin ihan varma, että sekoaisin lopullisesti. Kun outo puhumattomuus meni ohi, itkin pelosta. Ei muilla ihmisillä käy näin. Ei kukaan muu unohda, miten puhutaan. Nyt pelkään koko ajan, että koen sen saman uudestaan. Pelkään, ettei se lopukaan ja elän loppu elämäni puhumatta. 

Poikaystävä sanoo, että kaikki johtuu mielialalääkkeistä, joita aloin syömään pari kuukautta sitten. Itse luulen, että tämä johtuu keväästä ja lääkkeiden annostus on liian pieni. Nyt tarvisin jonkun, joka on kokenut jotain samaa. Tarvin jonkun sanomaan, että kaikki järjestyy ja en ole tulossa hulluksi. 

Mielialani heittelee hirveällä vauhdilla. Nyt olen onnellisenpi kuin koskaan ja kohta ahdistun pelkäämään kaikkea. Yksin ollessa pahat ajatukset tulevat. Olenkin viimeaikoina yrittänyt välttää tilanteita, joissa joudun olemaan yksin. Muut ihmiset saavat ajatukseni muualle, kauas pahoista mietteistä.