Aito hymy

Hymyilen. Juuri nyt hymyilen. Tuntuu hassulta. En enää muistanut, miltä tuntuu hymyillä aidosti. Aito ja aivan oikea hymy tuntuu täyttäneen tämän huoneen. Naurahdan ääneen. Mitä tämä on? Normaalia? Tällaistako oli olla normaali iloinen ihminen? Ehkä. En muista enää.

Ystävä lähetti viestin. Siitä tämä hymy sai alkunsa. Hän pyysi viettämään tyttöjen iltaa. Hän pyysi valvomaan myöhään, juoruamaan, laittamaan ruokaa ja nauramaan. Se sai hymyn aikaan. Joku haluaa viettää aikaa kanssani ja vieläpä joku jonka kanssa minäkin haluan olla. En ole ollut yökylässä pitkään aikaan. Tai oikeastaan olen, mutta miesten luona ja aivan muusta syystä kuin juoruamassa. Jossain vaiheessa en suostunut nukkumaan muiden sängyissä. Lopetin sen "kevytkenkäisen" käyttäytymisen kokonaan. Mutta ensi perjantaina, menen rakkaalle ystävälleni yökylään. Odotan sitä enemmän, kuin pienet lapset joulupukkia.

Hymy on haihtunut. Se pieni ääni päässäni sanoo, etten saa olla iloinen. En ainakaan silloin, kun olen yksin. Miksi en saa? En tiedä sitäkään. Niin se vain on. En ole ansainnut sitä. Minulla ei ole siihen oikeutta. Onnellisuus on palkinto, enkä ole koskaan tehnyt mitään palkinnon arvoista. Taas yksi typerä kyynel valuu poskeani pitkin. Olen tainnut ansaita sen.

Mutta perjantaina, minä nauran. Nauran aitoa naurua ja hymyilen aitoa hymyä. Käsken sen pienen äänen haistaa vitut. Itken sitten lauantai iltana.