Sekamelska

Olen yksin kotona. Parvekkeen oven takaa avautuu maisema, jota ikävöin kummalla tavalla jo etukäteen. Aurinko laskee ja ihmiset nauravat pubin terassilla. Nosturit seisovat paikoillaan omalla erikoisella tavallaan kauniina ja samalla karuina.

Hassua, miten joku toinen on ottanut minut yksiöönsä ja antaa pitää sitä kotina.  Rakastan ja vihaan näitä hetkiä yksin. Odotan ja odotan, enkä tiedä mitä tehdä, mutta samalla nautin maisemasta ja tunnelmasta. Tupakka maistuu paremmalta viinilasillisen jälkeen ja minua ihan itkettää. Itken onnesta tai ehkä siitä, että saatan menettää kaiken sen joskus. 

Onni on jotain niin upeaa, etten osaa vielä elää sen kanssa. Olen ollut niin kauan onneton, että surusta tuli arkeni. Mieli on levoton, sillä se ei vielä ole tottunut ihanaan elämään. 

Missään jutuissani ei ole järkeä tai punaista lankaa. Ei haittaa. Millään ei ole väliä ja kaikella on kuitenkin merkitys. Monimutkaista, mutta miksi. Solmin kaiken sekamelskaksi ajatuksissani aivan turhaan. Yksin on hyvä ja yksin on kamalaa. Yksin ollessa muistaa, että onni on särkyvämpää kuin ohuin lasi. Nyt lopetan turhan ajatusten mutkistelun ja otan toisen lasin viiniä, ehkä sen jälkeen jo unohdan ja nautin.

Lupaa, ettet lähde mihinkään

Ihmetyttää, miten mahtavan miehen vierestä joka aamu herään. En tiennyt, että voisin löytää itselleni nuin sopivan kumppanin. Hassua puhua jonkun kanssa lapsista, häistä ja vanhuudesta todella uskoen, että tämä on nyt se jonka kanssa saan kaikki nuo merkittävät asiat kokea. Ei mulla muuta. Ihana aamu. 

Teknologian vaikeus

Olen aivan surkea käyttämään tietokoneita ja muuta teknologiaa. Sainpas taas kerran eilen tai tavallaan toissäpäivänä huomata, että välillä olisi hyvä osatä käyttää puhelimen sovelluksia.

Ärsyttää. Olen nyt elänyt rakkaan puhelimeni kanssa 1,5 vuotta ihanaa yhteiselämää. Alku oli vaikeaa. En millään meinannut oppia, miten tämä laite toimii. Vihdoin muutama päivä sitten minulle tuli sellainen olo, että nyt olen oppinut käyttämään kännykkääni. Päätin sitten sen kunniaksi päivittää kännykän ja kaikki sovellukset ensimmäistä kertaa. Minulla ei ole mitään hajua, miten tätä päivitettyä versiota oikein ajetaan. Eikun lähtöruutuun. 

Myös facebook päivittyi ja oli ihan erilainen kuin ennen. Etusivulle tuli ehdotuksia "ihmiset, jotka saatat tuntea". Minäpä sitten päätin selata tämän uuden erikoisen ehdotuslistan läpi. En kuitenkaan tajunnut, että selatessani painoin samalla "lisää kaveriksi" -painiketta uudelleen ja uudelleen. Yhtäkkiä joku täysin tuntematon henkilö hyväksyy kaveripyyntöni, jota en siis siinä vaiheessa tiennyt lähettäneeni. Sama toistui ja alkoi epäilyttää. Onneksi kerkesin käydä poistamassa äkkiä loput kaveripyynnöt. Pyyntöjen kohteiksi oli joutunut ainakin Muhokselle tullut vaihtari, poikaystävän ex, isän työkaveri ja monia täysin tuntemattomia. Kyllä hävetti! 

No... Näitä sattuu ja virheistä oppii. Tästä eteenpäin käytän somea tarkemmin. 

Paniikkikohtaus

Ajatukset jylläävät päässä hirveällä vauhdilla. Ne huutavat ja antavat ristiriitaisia ohjeita. Aivan kuin tuhat poliitikkoa kiistelisi pääni sisällä. Haluaisin huutaa, mutta sanani ovat hukkuneet pääni äänien sekaan. Vaikka kuinka pinnistän, en saa ulos kuin yhden sanan kuiskaten "apua". 

Olen unohtanut miten puhutaan. Olisi paljon sanottavaa, mutta en tiedä miten saan ne ilmaistua. Kurkussani on taas se möykky, joka ilmestyy sinne aina kun surettaa. Tällä kertaa möykky on niin valtava, että se vaikeuttaa hengittamistä. Tunnen kuinka hengitykseni kiihtyy ja kiihtyy, mutta silti tuntuu, että tukehdun. Onko happi loppunut ilmasta? 

Olenko edes olemassa? Sattuu. Sattuu kaikkialle. Raavin käteni verille, jotta tuntisin todella olevani tässä. Hakkaan kättäni seinään niin kovaa, että ihoon ilmestyy mustelmia. En tunne mitään. Pelkään, että kuolen.

Kohtaus menee ohi ja purskahdan itkuun. En jaksa näitä enää. Painaudun syleilyyn ja itken. Itken kai helpotusta tai sitten pelkoa. En tiedä.  Korvaani kuiskataan "Älä pelkää. Mä olen tässä...aina". 

Yksinäisen pikkutytön kuulumisia

Tänään menin kauppaan ja käytin viimeiset rahani olueen, suklaaseen ja pakastepitsaan. Tuli syyllisyys ja tyhmä olo. Ei fiksut aikuiset käytä viimeisiä rahoja nuin, mutta aikuisuus näyttää olevan mulle vielä aika kaukainen käsite. Jätin koulunkin väliin tältä päivältä. Mietin kävellessäni kaupasta poikaystävän kämpille, että tällaistako on olla syrjäytynyt. Ei tämmöiset hömppä ostokset kuitenkaan mitään ihan perus arkea mulle ole ja ne kaljatki ostin viikonloppua varten. 

Poikaystävä lähti työharjoitteluun ja jäin taas vaihteeksi yksin illaksi. Kävin moikkaamassa pikaisesti ihanaa ystävää, joka vähensi mun syrjäytymis kriisiä. (Tuskin kukaan hetkessä syrjäytyy, mutta näitä yksinäisiä iltoja on vietetty jo ihan liian monta.) Oon hirveen yksinäinen, mutta en silti saa ikinä lähdettyä minnekkään. Täällä nyt oottelen kultaa kotiin suklaan ja (jonku äijäkomedia) leffan kanssa. 

Fiiliksiä

Ahdistus on palannut. Tällä kertaa huomaan sen itse. Selvisin talven lähes kokonaan ilman pahaa oloa, sillä olin löytänyt rakkauden. Ensihuuma kai piti pahat ajatukset poissa. En sano, etten olisi edelleen aivan rakkauden kourissa. Alan vain pikkuhiljaa taas nähdä ja ajatella muutakin, kuin omaa kultaa. 

Olen aika varma, että olen tulossa hulluksi. Näen joka yö painajaisia ja herään huutaen ja kylmästä hiestä märkänä. Yhtenä iltana ahdistus oli niin suuri, etten pystynyt puhumaan. Unohdin, miten puhutaan. Ajatukset pyörivät päässä hirveällä vauhdilla ja päätä särki enemmän kuin koskaan. Olin ihan varma, että sekoaisin lopullisesti. Kun outo puhumattomuus meni ohi, itkin pelosta. Ei muilla ihmisillä käy näin. Ei kukaan muu unohda, miten puhutaan. Nyt pelkään koko ajan, että koen sen saman uudestaan. Pelkään, ettei se lopukaan ja elän loppu elämäni puhumatta. 

Poikaystävä sanoo, että kaikki johtuu mielialalääkkeistä, joita aloin syömään pari kuukautta sitten. Itse luulen, että tämä johtuu keväästä ja lääkkeiden annostus on liian pieni. Nyt tarvisin jonkun, joka on kokenut jotain samaa. Tarvin jonkun sanomaan, että kaikki järjestyy ja en ole tulossa hulluksi. 

Mielialani heittelee hirveällä vauhdilla. Nyt olen onnellisenpi kuin koskaan ja kohta ahdistun pelkäämään kaikkea. Yksin ollessa pahat ajatukset tulevat. Olenkin viimeaikoina yrittänyt välttää tilanteita, joissa joudun olemaan yksin. Muut ihmiset saavat ajatukseni muualle, kauas pahoista mietteistä. 

Aamu

 Aamu näyttää kauniimmalta kanssasi. Kellon viisarit jatkavat liikettään, mutta me emme nuku. Haukotusten säestämät tarinani pomppivat aiheesta toiseen. Naurahdat aina välissä ja en voi kuin hymyillä hörähdyksillesi. Silität selkääni, kun käännän sen sinulle muka suuttuneena. Murehdin maailman menoa vähän liikaa ja jotenkin osaat aina valita oikeat sanat minua lohduttaaksesi. Pahoitan mieleni televisiosarjan hahmojen puolesta, mutta et koskaan pidä minua typeränä sen takia. Kun tarinat loppuvat, alan puhumaan kimittävällä äänellä. Käsket huvituneena lopettaa, vaikka tiedät minun kyllästyvän pian muutenkin. Muistelen kuinka tulit istumaan oven kynnykselle ja katsomaan, kun kaverini raahasi minua jalasta ympäri käytävää. Et pitänyt sitä ollenkaan outona. Kaverini käski pitää kiinni sinusta, koska olet todennäköisesti ainoa, joka pystyy olemaan häpeämättä minua ja outouksiani.

Toista ei voi muka omistaa. Pyh... Minä olen sinun ja sinä olet minun. Olet parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Kukaan ei ole koskaan ollut, niinkuin sinä. Olet aina jotenkin oikein, vaikka se kuulostaakin typerältä. En tiedä muuta tapaa kuvailla sitä. Katson väsyneitä kasvojasi vierelläni ja näen niillä sen saman hymyn, jonka näin ensimmäisen kerran yli 5kk sitten. Et hymyile niin muille. "Hyvää yötä", kuiskaat melkein aamu kuudelta ja alamme vihdoin nukkumaan.

http://weheartit.com/entry/103513528/explore?context_user=arpi_vardanyan_9&page=2