Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää", isä sanoi ja halasi tiukasti. Hän oli juuri saanut kuulla, mitä kaikkea pahaa olen viime kesänä kokenut. Itkin taas paniikkikohtauksen kourissa. Kohtauksia oli alkanut tulemaan entistä enemmän. Kun isä sanoin nuo sanat, paniikkikyyneleet muuttuivat. Niistä tuli kyyneleitä, jollaisia en ollut ennen itkenyt. Isä oli ensimmäimnen, joka sanoi oikeat sanat. Hän tiesi, ettei voi tietää tuskaa, joka sisälläni kiehuu. Liikutuin niin paljon. Isä ei yrittänyt vakuutella, miten hänelläkin on ollut vaikeaa. Kaikki muut ovat tehneet niin. Isä halasi ja kertoi haluavansa silti yrittää auttaa. Vaikka ei ymmärrä, voi yrittää auttaa. Isä sanoi Juha Tapion Kelpaat kelle vaan lyriikoita ääneen. Silloin tuli helpotus tai jonkinlainen turvan tunne. Yksi ihminen on ymmärtänyt, miten ollaan avuksi.

Eilen menin yksin venesatamaan istumaan. Tarkistin tulleet kommentit. Se anonyymi, joka linkkasi tuon biisin, ei varmastikkaan arvannut millaisen reaktion sai minussa aikaan. Tuo kappale on saanut niin suuren merkityksen. Siellä minä isuin vedenrajassa ja itkin. Itkin yksin kuulokkeet korvissani. Itkin niin äänekkäästi, että se kuului vastarannalle asti. Kuuntelin tuota biisiä uudelleen ja uudelleen. Jokaisella kuuntelukerralla kyyneleet vain yltyivät. Aurinko laski ja kivet tekivät haavoja kämmeniin. Ihmiset kävelivät ohi, mutta kukaan ei tullut kysymään olenko kunnossa. Kun kyyneleet loppuivat, tyhjä olo jäi. Hetken halusin hypätä veteen ja jäädä sinne jonkun löydettäväksi. En tehnyt sitä, koska haluan vielä joskus sanoa, että minä selvisin.